Työajanseuranta on menneen talven lumia – näin väitettiin taannoisessa hesarinkin artikkelissa viime keväänä. Tosiaan, Suomessa kiinnostavaa on se, että työhön liittyvä, ja erityisesti työaikoja koskeva lainsäädäntö on ammattiliittojen käsissä, joihin se ei luontevasti kuulu. Tätä Suomen käytäntöä neuvotella niin eläke- kuin muistakin uudistuksista ammattiliittojen kanssa ihmetellään ihan ulkomailla asti, eikä syyttä.

Tutkimusten mukaan työajan kyttääminen ja jatkuva seuranta ei ole enää nykypäivänä järkevää: oppi työsuoritteiden ajalliseen valvontaan tulee sentään teolliselta ajalta. Tämä on osittain totta, koska olemme siirtyneet informaatiotalouden myötä yhä asiantuntijapainotteisempaan työhön ja samalla digitaalitekniikat mahdollistavat yleisesti ottaen työn tekemisen ihan missä tahansa: toisin sanoen se, että työhän on käytetty x-määrä aikaa, ei riitä takaamaan sen onnistuneisuutta. Näin on erityisesti työssä, jossa lopputulos on niin sanotusti avoin, eli tekijänsä kokonaisvaltiaisen osaamisen lopputulos. Toisin on todella selkeässä, suorittavassa työssä, johon on sitoutunut vain vähän henkistä pääomaa. Tällöin työn mittaaminen ajassa toki on relevanttia. Onneksi on sentään olemassa entisiä keinoja hieman kehittyneempiä järjestelmiä kuten tämä meidän käytössä oleva järjestelmä.

Varsinkin koulutetuilla aloilla ei laajasti ottaen enää ajatella, että töistä lähdetään, kun työpaikan ovi menee kiinni kello neljä iltapäivällä: asiantuntijuus ja oma työ koetaan asemaksi, joka on kokoajan läsnä tavalla tai toisella. Varsinkin ylemmällä tasolla organisaatioissa työskentelevät eivät osaa edes erotella selkeästi työtä ja vapaa-aikaa. Se, onko tämä hyvä vai huono asia, ei kukaan tiedä, ja mihin tällainen ajattelu työmarkkinoiden kehityksen kannalta lopulta johtaa.

Työajanseurannan kannalta Suomessa ei jätetä kauheasti liikkumavaraa: työajanseuranta henkilöittäin on lain määräämä velvollisuus. Toki syyt tähän käytäntöön ovat rationaaliset: työn etenemistä ja suoritusta on edelleen kyettävä mittaamaan jollakin tavalla. Markkinoiden ja lainsäädännön tulisikin seuraavaksi yhdessä miettiä keinoja, miten esimerkiksi tietotyöläisen työaikaa olisi järkevintä mitata, ja miten onnistumista tai vakkapa yhden työsuoritteen syntymistä voidaan määritellä, jos kyseessä on oman sisäisen kapasiteetin käyttäminen yrityksen toiminnan tai tuotteiden parantamiseen ja niin edelleen. Kysymys, joka odottaa edelleen vastausta, on se, miten työn arvo nykyään pitäisi mitata. Ennen kuin tähän päästään, on yritysten tietysti toteutettava työajanseuranta mahdollisimman fiksusti niin, että se vastaa nykytyön, kuten etätyön tarpeita.